Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin laulamat sanat: "Sun ohjaukses turvan tuo!" Olihan hän rukoillut ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.
Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: "Sä anna ikivalkeus." —
Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.
Miten kaunista — "anna ikivalkeus!" Garthin laulun joka tavu tunki hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. "Tee kirkkaaks silmän sokeus." — Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän? "Tää muoto tomun tahrima." — Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko tehdä turhaksi hänen päätöksensä? "Sä armollasi virvoita." — Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta verisesti toista? — "Pois kateet poista, rauha suo." — Mitähän voi sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana? — "Sun ohjaukses turvan tuo!" —
Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.
Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen kirkon.
Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi jälkeesi, poikaseni."
Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen sydäntä!
Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina, tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.