Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta, katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa, seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin, loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän viittasi Janea tulemaan luokseen.
"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."
Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth kääntyi Janeen.
"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka. Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."
Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa taskuihin.
"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te olette?"
Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi. Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen kahdenkymmenenseitsemän."
"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias. Olen ajatellut sitä, ja — ymmärrättehän — en minä voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."
Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.
Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset — oudon, kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä hetkellä. "Tää muoto tomun tahriman." — Oli kuin äänetön kirkko olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.