Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista, josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin minäkin, että me olimme — suorastaan toinen toistamme varten." Hän ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain nuorena poikana."
Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän, äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä. "Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja Jane oli yksin.
Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui polvilleen.
"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni, oi, lähetä hänet takaisin!… Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja arvoton, etkä sinä. Oi, Garth — tule takaisin! tule takaisin! takaisin!… Minä luotan sinuun enkä pelkää… Oi oma rakkaani — tule takaisin!"
Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi rakas, tule takaisin! Kyllä uskallan", sanoi hän. Mutta ei kuulunut mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut palata.
Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.
Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen auringonpaisteeseen.
Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus, näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. "Sinäkin onnellinen", oli Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.
"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee hänen ilonsa?"
Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin — niin, kukaties hyvinkin pian — löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.