Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.
"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello 1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi, neiti Champion."
Kahdestoista luku.
LÄÄKÄRIN MÄÄRÄYS.
Jalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli ympärilleen.
Ne neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia ponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt, lepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen ottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen kahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt ylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina "bakshishista", juomarahoista.
Kaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä, yllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean kiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin ja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse antamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka neljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi, mikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän olisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta "eiwa, eiwa"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa: "tyeb!", molemmat ylhäällä huusivat "ketée!", ote hänen käsiensä ympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi niin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.
Neljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä kurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin hengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen johtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin sitten eräs loru.
Jane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta Shehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen säkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa kavutessansa.
"Pitkin, poikin pellon", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen yhtyi hommaan, "Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä —"