"Kello kun löi yhtä?" — Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello oli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä — päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa. Tämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja hänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos kirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen vastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut polvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen sydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth olisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi hetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka norkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä suljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen täyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth ennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen, ja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti Garth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan rikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa tiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois aamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin aikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth sovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä tapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut vaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä, kun toinen saapui —, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa tuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista näyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies, jonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä, ihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan kysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen tieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.
Eivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään yhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan luonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta hänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset "Dal-jutut" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä oli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle hyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä — aina seurueen kauneinta — jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain olisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta tytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi tunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet taiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi varmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista milloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen mieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään — auttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka odottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.
Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat, tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde, sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat, että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin mainiosti.
Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan, ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa, sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä, ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.
Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat, että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan, vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun kuvani värisovituksella on."
Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".
"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain ja helmi helmeltä tarkasti, niitä lasken rukousnauhassain."
Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa juureen — "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."
Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa ja muistoihinsa.
Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.