Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi, silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta; mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane sähköttää sieltä Garthille."
Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa, ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet hänelle hyvin kallisarvoisia.
Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä Deryckille.
Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla, sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.
Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää mieltäkin.
Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä arabialaisparka Assuaniin."
Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia. Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.
Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve, päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka paljasti hänen valkeat hampaansa — hänen sekä sisäisen että ulkonaisen erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.
"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies, olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä, sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.
Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä asioissa olla rohkean epänaisellinen.