"Ymmärrän", sanoi hän.
Kello löi kuusi.
"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"
Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava. Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin kasvoihin.
Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot. Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä. Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä, ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia, jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan ongelman selvityksen, vai — tulisiko apu liian myöhään?
"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."
Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti — iloista pikku naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.
"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei, hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista. Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden ongelma — ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan; vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa: Mikaeliin — mieheeni nähden."
Tohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.
"Oi, vaiti!" sanoi hän. "Älkää…"