"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja — Mikael ei siitä välitä. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta. Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi. Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin. Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo avioliitot ovat muodostuneet?"
Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista, mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.
"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias, yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys, arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia, että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse, joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan, jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle valaisevan selityksen suhteestani häneen — minä olin hänelle samaa kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin kaikkeni — kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja varmaksi. Mutta jos hän kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle 'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään, olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta — mutta — oi, voitteko ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa, koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi. Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise. Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa. Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta! Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle. Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta, taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee ajatukseni — kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! — Ja sanokaa nyt minulle, rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."
Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin tyynyjä vasten.
Petter huokasi unissaan.
Hallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.
Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikeata löytää sanoja.
Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby, hän ei pitänyt — ei pidä — teitä sellaisena".
"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti, hellä, sievä koira; ja minä — minä en ole osannut olla parempi kuin hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät tunnu tyhmiltä ennenkuin olen ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan. Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne…"
"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."