"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen — hieroglyyfejä pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli — kaikki on samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän — teidän, sir Deryck — täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte — oh, aivan niin, älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."
Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin kello puoli tuntia yli kuuden.
"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."
"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi, vanhanomaisempi sävy — murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin, sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten — niin, siellä oli muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä tappamaan minut!"
Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun. Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle. Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille ongelman selityksen. Nainen — toverina, vaimona, osana hänestä itsestään — ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän, tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle. Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.
Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me kaksi; ja mitä tekemistä hänellä on siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.
Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta loistetta.
"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta' Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin. Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. Hän oli Pyhä Mikael, ja meidän oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi — paremmaksi kuin koskaan ennen?"
Hallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.
Ovikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.