"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle suoritukselle."
"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä tunnen. Garth Dalmain on nero!"
"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä, lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."
Lady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.
"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia ystävilleni, niin että kaikki — paitsi herttuatar — loukkautuneina kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin: hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja uutisia, josta taivas varjelkoon! — ja kun äiti korskahtaa taivaaseen päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! — niin hän on juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä lähtemään Shenstoneen syksyllä."
Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä — vaikkakaan se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä — kuitenkin hellästi varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi. Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen, seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello kuusi Lontoosta. Minä vaadin pidättämään sen siihen saakka. Jos he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti aikaa."
Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan, lady Ingleby, — jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että joku ystävänne — joku muu kuin äitinne — ilmottaisi ne teille hellävaraisemmin?"
Myran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.
"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei hän ole tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden pitäisi minua varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"
Tohtori varjosti kasvojaan kädellään.