Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa, jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy? Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."
"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby. "Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli. Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?' Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana. Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan. 'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata! Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni luo'. — Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista kokouksista!"
Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun 'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"
"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut eräältä silminnäkijältä. Mutta — kuten sanoin — minä pidän teidän sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista, taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin jo jotain mihin uskoa. — Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois teevehkeet; ja sitten — saanko tulla potilaaksenne?"
Kolmas luku.
MITÄ PETTER TIESI.
"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen. Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."
Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin. Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen. Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.
Tohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille kuusi.
Hän kohotti katseensa tauluun.