Mutta Billy istui jo autossa.
Kahdeskolmatta luku.
LORDI INGLEBYN PUOLISO.
Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.
Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.
Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän viittauksen. "Tule heti luokseni." Ne vastasivat niin täsmälleen Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain "Tule". "Tule luokseni" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta ja käydä lemmittyni luo."
Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä — ei joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla — vaan koko elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti päivän.
Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan — ainoan minkä hän koskaan oli saanut Myralta.
"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."
Nyt hän oli kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle. Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen täytyi tietää onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?