Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan — rakkautemme taivasta — ja sinun edessäs, ja en ole mahdollinen…" Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje. "Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään! Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla…
"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.
Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle. Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja", vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä on sinun, on minunkin, poikaseni."
Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä. Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin siunatuimpana kesäsäänä… Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja eteen!
Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.
Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja…
Groatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.
Hän ei ollutkaan siellä.
Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan. Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen — kuin miltä muulta hyvänsä.
Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja luki päällekirjoituksen. "Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti." Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"