Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään; mutta nyt hän seisoi hänen edessään.
"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan, äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti lepäsi siinä hänen povellaan.
Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen… Jim Airth ei voinut sanoa milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.
"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.
Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin, katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.
"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä, joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan se tykkänään pois niiltä. Jim — sinä et tehnytkään sitä!"
Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "fey", mielipuoli.
"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle lapselle, jota ei tahdota pelottaa.
"Sinä et surmannut Mikaelia."
"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?" kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.