"Se seikka", sanoi Myra, ristien kätensä, "että Mikael on elossa."
"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin. Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä, ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja vihityttää itsemme silloin heti."
"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."
Tuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.
"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä. Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne. Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä. Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut kipeänä kaikki nämä viikot?"
Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille, joka jäi seisomaan hänen eteensä.
"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, ja
Groatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."
Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka, erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.
"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä, jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää. Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen — mutta sinähän autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu hullulta — mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! — me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta; sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia; ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?' Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus vertauksessa — ei, kuin sadussa — joka väitti löytäneensä aarteen. Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän — vaikka itse onkin niin ylevä ja valistunut — arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim — Jim Airth — sinun seurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: — ettet sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt olen minä tuo 'joku', ja tämä hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta — en niin yhtäkään mitään muuta, Jim — kuin että mitä se sinulle oikeastaan merkitseekään!"
"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä sinä oikein tarkotat?"