"Tällainen on siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte? Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää minut sen naisen rinnalle, jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi hän itse teki minut — Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"
Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.
Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi — heitti ne sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos huoneesta, lähti pois talosta.
Kolmaskolmatta luku.
MITÄ BILLY TIESI.
Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.
Ronald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.
"Miksi pyrit väkisin mukaani?" kysyi hän.
"En minä sinun mukaasi tule", vastasi Billy yksikantaan.
"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni! Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi. Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas — nyt olen matkalla pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."