Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas, meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.
Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.
"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain välissä."
"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"
"Sen vuoksi", vastasi Billy, "että tuo sähkösanoma on valetta."
"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy!
Vanha Ingleby parka!"
"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki", huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. 'Veritas'. Mitäs sinä siitä päätät?"
"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."
"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedusti
Ronald, käyden vakavaksi.
"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"