Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön, kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.
Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen
silkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady
Ingleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa,
Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."
Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan jäykistämissä suloisissa kasvoissa.
Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään. Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen, valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin. Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.
"Rouva O'Mara", sanoi hän; "hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua."
"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."
"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon. "Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai luottamuksen rikkomisen kautta.
Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen, tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen. Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.
Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne olivat naisen kasvot — ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.
Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä, omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.