Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää värisekotuksien ihanuuksia?
Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta, joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi, kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja se saattoi revähtää apoauki.
"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies, jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata tämän naisen, kun aika on täytetty."
* * * * *
Ja juuri sillä hetkellä — Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa vieressä miettien ja aprikoiden — juuri sillä hetkellä eräs voimakas mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon "kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei — jollei, oi Jumala, tämän maan päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."
Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä nainen, kun aika on täytetty."
Nuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.
* * * * *
Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos", kuiskasi hän.
Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin. Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."