"Minä noudan sen", sanoi tohtori.
Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.
"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi viivytte niin kauan?"
Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään, vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.
"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa, mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.
"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä — minä en ole vuodattanut kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan itkunpuuskan puistattamana.
Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.
Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten, melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi kaiteen yli.
Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan, tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti hallin poikki.
"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."