Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä, pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä vanhaan villanuttuun käärittynä.
Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä ilmaisevalla liikkeellä.
"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter kuoli, ja minä en ollut vuodattanut kyyneltäkään!"
Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.
Viides luku.
LADY INGLEBYN VIRKISTYSLEPO.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse oman henkilöllisyytensäkin — siitä hetkestä lähtien lady Ingleby oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan menneisyyttä.
Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta — tyvenen surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta. Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.
Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä — koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus — kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth Dalmainin sepittämällä sävelellä:
"Jo elvy sydän suruinen,
ja laula, oi!
Kun loistain kukkii Luojan maa,
ei toivo kuolla voi.
Miss' oisi sijaa surrakaan,
kun taivaan rakkaus täyttää maan!"