Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta, seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.
Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen. Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden, Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen. Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen, kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.
Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta, ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen — tosin Targaita vastaan tehdyssä hyökkäyksessä — mutta tapaturman uhrina, menettäen henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä; oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta; kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen, sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.
Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine, uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto — kaikki nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti. Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta — — —
Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.
"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken, teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan, kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."
Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä. Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli — ah, hänen nimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.
Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu — niiden kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina: Ronald Ingram ja Billy Cathcart — molemmat herttaisia poikia, Myran hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään, uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?" Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa, muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä aina, päivin ja öin.
Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina, pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut. Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään, laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana, olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen, menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi. Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."
Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja huomautti vain raukeasti, että — lukuunottamatta avioliitto-pykälää — ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan päässä Shenstonen linnasta.