Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään syyn, joka oli kaukana todellisesta.
Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan, säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä. Siispä, kun he — jännityksen lauettua — tapasivat Myran uudelleen, olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän — joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan — hän oli aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden tullut kysymykseenkään.
Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa 'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu luonani."
Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli Billy — suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! … Hyvänen aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"
Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.
Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä sanomalehdissä, kiusasi se häntä.
Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta, tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.
"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan kestämään elämää enää."
Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.
Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."