Lady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.
Moorheadin majatalo,
Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!
Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.
Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani. Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan "terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä, Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre. Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja pitelet niitä, — ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti on jälleen valmis kerittäväksi!
No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni. Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen varma että neidit Murgatroyd — joista kohta kerron sinulle — eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset, sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia, jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään paheksuvaa naamaa.
Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen, tuottaa minulle iloa — leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin; valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten; kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.
Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää, syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!
Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava. Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin, todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.
Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla, syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme Murgatroyd-neitiä — oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta, nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista". Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia" Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa "suoraan Noakin arkista" — tiedäthän kuinka mielessään lopettaa lauseen heti kun on kuullut alun? — ja minä suoraan sanoen en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi, kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.