Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä — Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka, joka on nuorin — nuoremmalla puolen kuuttakymmentä — ja taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin "Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susanna rakas!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut purkautua.
Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun, jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet, joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu — Susanna piti sanomani — ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä — heidän pöytänsä on keskellä huonetta — niin että Susanna on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä pöytänsä ikkunan luona.
Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.
Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa Jim Airthiin — ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen! Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt, äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä, siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta, milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen. Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susanna rakas!" Kun tällaista tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi armottomasti raskaalla jalallaan minun nenäliina-paralleni, jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!" Mutta Amelia sanoo niin ja vielä paljon muutakin.
Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi? Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää teosta, nimeltä Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset, jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun, ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan tuntenut läheisesti Mikaelin.
Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat — kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin, Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan — oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".
Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara"; ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja, Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä. Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä. Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.
Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta" ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua. Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa. Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä sano niin, Amelia!"
Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä henkilöistä.
Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni, vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.