Myran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen.
Niissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.
"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks' hyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää", sanoi hän.
Jim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten vilkkaasti ymmärtävää toveruutta. "Totta vie, sinussa on sisua!" näyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: "Siis uiminen ei käy."
"Ei käy minulta", sanoi Myra vakavasti, "eikä teiltäkään minun painoani kulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle puolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte tehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian! Älkääkä — katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun vain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta."
Jim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa silmissään loisti peittelemätön ihailu.
"Ah, urheata!" sanoi hän. "Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät meistä taistelija-rodun."
Myra laski kätensä hänen hihalleen. "Ystäväni", sanoi hän, "minun ei ole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin leski, — enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä — puristakaa kättäni ja lähtekää!"
Jim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti omassaan.
"Te ette saa kuolla", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina. "Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään? Ja teidät — juuri teidät lisäksi! — Taivaan nimessä", kertasi hän itsepäisesti, "te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja jättää" — hän keskeytti lauseensa äkkiä.
Myra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas, ja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth ollut sanonut: "Juuri teidät lisäksi?" Mutta tänäkin hetkenä, joka näytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet käyttäytymään tahdikkaasti.