Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja luonto odotti valkoista käärinliinaansa.
Toinen Luku.
EDELLÄKÄVIJÄ.
"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja vielä te päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti, voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja aamiaisella sekä viehättävällä tête-à-têteillä niiden välillä. Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."
Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan sitä hänelle.
Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä, antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle, hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä odottamattomasta tête-à-têtestä."
Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.
Oli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.
"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta — siihen saakka kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne — on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."
Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten, harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui eteenpäin ja katseli tuleen.