"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby, että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."
Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon huolekkaan täsmällisesti.
Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä — jos sallitte — neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä — mitä pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"
Tohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.
"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme. Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna, nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut. Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä, jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla, hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistä hänellä oli siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä hännästä.
"Onko tuo sama koira?" kysyi tohtori.
"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin Mikaelin vanhan metsästystakin — saman joka on tuossa taulussa — ja panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti puhuen — ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa kapselissa..?"
"Ssh, hiljaa!" sanoi tohtori. "Petter ei ehkä nukukaan."
Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet ymmärtävät meidän puhettamme?"
"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme, jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden ajatuksista samaa keinoa käyttäen."