"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen rakkaalle koiralleen."
Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään valkoiseen kääryyn.
Huoneessa oli hyvin hiljaista.
"Petter!" sanoi tohtori äkkiä.
Petter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.
"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin pikku koputuksin.
"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana", huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään välittänyt huomautuksesta.
Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.
Liikahtamatta tohtori sitten puhui.
"Kyllä, pikku Petter", sanoi hän.