"Hyvä", sanoi Jim Airth: "se säästää aikaa. Pelkään että teidän on riisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas jalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä kiinni kuin sormilla."
Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa, siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.
"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että teidän on pakko tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella välttämätöntä."
Hän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.
Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja kasteli heidän paljaat jalkansa.
"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään luja pää. Minä en voi kiivetä."
Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä kiinteästi silmiin.
"Te voitte kiivetä", sanoi hän. "Teidän täytyy kiivetä. Te kiipeätte. Meidän on kiivettävä — tai hukuttava. Ja muistakaa: jos te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse turmioon."
Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen vastustus-yrityksen.
"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä olen yksin maailmassa."