Älköhön — luitamme — saako valtoihin —
Vanha Davy — Jones — ken hän lieneekin,
värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea niiden vastaavan hiekkakiveen.
Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "O-hii, o-hei!" kuului hänen äänensä ylhäältä.
"O-hii, o-hei!"
"O-hii, o-hei!" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.
Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.
Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan, ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut — pudonnut kuolleena lattiamatolle… Lady Ingleby tunsi että hänkin oli putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta. Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten — pitkä käsivarsi ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.
"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa, "niin minä voin nostaa teidät."
Myra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.
"Hyvin paljon kiitoksia", sanoi lady Ingleby. "Ja kuka oli Davy Jones?"