Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän. Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.
"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani. Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda… Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin, niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä — elävinä."
Yhdestoista luku.
MEREN JA TAIVAAN VÄLILLÄ.
Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä heidän omituisessa yksinäisyydessään.
Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset, pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta; ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen hartautta.
Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "Isä meidän" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.
Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset, harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua 'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa, joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"
"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta! Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan. "Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana — kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on pidettävä siltä varamme."
"Jim", sanoi Myra, "kuinka kauan meidän on istuttava tässä?"