Myran sydän seisahtui.
Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen äänettömyyden — ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin, missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.
Molemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.
Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.
Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan tahdikkuuden vaatimukset.
"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja — siis olemme velassa toisillemme."
"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te ette ole minulle velkaa mistään."
Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen, levollinen hymy kasvoillaan.
"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän kuivasti.
Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa toistensa kasvot.