Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä, kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.
Sitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.
"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas; mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin. Tiedättekö mitä tarkotan? Jumala on täällä. Kun olin hyvin pieni poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? … Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus… Kuinka kalliit ovat minun edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä herään, olen minä vielä tykönäs'."
Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa", sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."
"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari, täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta — jos sinä tahdot luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana. Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä, jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi lukemaani värsyä ajatellen."
Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen verrattoman runon:
"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää luo aamunkoite ruskon loisteloon; sulompi koita, ihanampi päivää on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.
Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä,
kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus;
Sun luonas yksin, hartaus sydämessä,
kun kastehelmin hehkuu aamu uus.
Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan
kointähti kirkkaan kuvaimensa luo,
niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan
Sun kuvas yksin heijastua suo.
Kun sielu uupuneena uneen vaipuu
ja sulkee silmät luottain valvontaas,
on lepo armas; armahampi kaipuu
on herätä ja löytää Sinut taas.