"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.
Hän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.
Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa, johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä sanasta: "Jim Airth".
Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.
Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän, "olenko tuleva tuntemaan parhaan?"
Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle, joka oli peittänyt hänen kättään.
"Jim", sanoi hän, "Jim! Katso! On jo päivä."
"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka? Mitä?
Sisään? — Ohoo! Totisesti!"
Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne selväksi nopeammin kuin hänelle.
"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua ylös… Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä irrotan itseni tästä kiila-asemasta… Totta totisesti! Luulenpa että olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit: 'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla meidän aika lähteä kotiin."