Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli sitten kädellään pörröistä tukkaansa.
"Voi peruukkiani", sanoi hän. "Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!"
Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran silmissä.
"Eikö tee mieli aamiaista?" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.
"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen kera. Paljonko kello on, Jim?"
"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso! Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen? Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen eteen… Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'. Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan, parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut sanoa sitä vielä… Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät, juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."
"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.
"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth. "Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui. Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! … Kas sillä tavoin."
Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.
Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady Inglebyn silmiin.