"Oi, Jim", huudahti hän, "Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!"
Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet parhaan."
He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.
Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.
Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle, mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja veti Myran perässään.
Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi- ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa, kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.
Jim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.
Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.
Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä onnistumisesta.
Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi, eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.