Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi, osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"
Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas, parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä, rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.
Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä — kymmenen pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan parhaan?"
Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli. Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:
"O Luoja, joka pelastat,
Kädelläs aallot asetat;
Jok' annat meren myrskylle
Sanallas käskyn: Vaikene;
O kuule, kun sua huudamme…"
Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen iltarukouksen.
Viidestoista luku.
"MISSÄ ON LADY INGLEBY?"
Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.
Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.