Etuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.
"Shenstonen linnaanko, sir?"
"Niin", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.
Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä itse haluaisitte ajaa poneja, sir."
"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten ihmisten poneja."
Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti nopeaan raviin.
Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi. He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.
Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt häntä tulemasta ikkunaan!)
"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.
"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."