"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin näyttää sinulle kotini."
Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä kodissasi — näin sen ajaessamme asemalta — kuin odotella tämän suuren kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."
"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"
Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni — sinä hyräilit niin monta pientä laulunsävelmää…"
"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"
Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen "Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:
"Blairin linnan valtias ma olen, poikasein,
Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein;
Huntingtower mahtava on perintöni mun,
Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".
"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni.
Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."
"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim, ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."
"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää lady Inglebytä?"