"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "Sinäkö,
Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"
Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut alttiutensa — kaipauksensa — luopumaan kaikesta hänen tähtensä? Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?
Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.
"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."
Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.
Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.
Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen kohottamatta päätään.
"Kuka on rouva O'Mara?"
"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin kersantin kanssa — hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa arvossa — halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim, olisi minun helpompi kertoa… Eikö? Hyvä, ei tee mitään… Kun viime marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta, tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit silloin lehtimajassa. Minä olen nainen, Jim, usein heikkokin; ja minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä hetkellä — sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta — mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin. Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät lakkaamatta kahden miehen ympärillä — he olivat erinomaisia poikia, joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten — tuskin tiedän kuinka voin kertoa sen sinulle — tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin minun kanssani! — Oi, älä voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele, että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista — olen ainakin joskus kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun oli paettava pois. Oli vielä toisiakin — ja se oli minusta kauheaa. En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi, Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi puhettaan.
"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin. Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."