Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.
"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit — olet — lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy — nyt — lähteä. Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."
Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta, silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin ruohokentän poikki.
Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.
Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.
Jim Airth oli mennyt!
Seitsemästoista luku.
"TIESITTE KAI?"
Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.
Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.