Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.
Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi, asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle, oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat voimattomat pidättämään häntä sillä.
Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti hänen sydämensä kuolee.
Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä itsellään taas ei sellaista ollut?
Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät. Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.
Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa. Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen, huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä kohtaan.
"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut kuin hyvä olit?"
Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.
Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen. Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.
"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan tennistä?"