"Olemme tulleet katsomaan teitä, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että me tulimme — tulimme…"
"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti ja lujasti.
"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille vanhoille ystäville totuuden.
"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään; ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte, minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta. Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies, mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa, missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä 'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan, joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut surullisena eikä iloisena."
Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän!
Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on!
Kukaan muu se ei voi olla. Kerro sinä se hänelle."
Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.
"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.
"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"
"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen kalpeille poskilleen.
"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista aatelisnimistä!"