"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta, niin sanoisin hänelle tehneeni sen itse, ja huomenna menisin Jim Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."
"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua. Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."
"Hitto hänet vieköön!" sanoi Billy tosissaan.
"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos — jos nainen kääntyisi kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi — jos toinen olisi tahdikkaasti saapuvilla — kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."
"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen on…"
"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu kiinni! — Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen…"
"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"
"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!
Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi. Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.
"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan — se oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa, ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' — en muista pitemmälle. Jatka sinä, Bill!"