"Somia kukkia", huomautti Billy katsellen ympärilleen.
"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain olisi tullut kosimis-aikeissa.
"Hauska huone", sanoi Billy; "ainakin minun mielestäni."
"Kyllä", sanoi lady Ingleby. "Niin minunkin mielestäni."
Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää kierrellä kautta rantain.
Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla epäröimättömällä urhoollisuudella.
"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien,
Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."
"Niinkö, Billy?" sanoi Myra. "Silloin kai kerrotte sen minulle."
"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä en välitä hittoakaan — tarkotan hituistakaan — valasta, jos teidän onnenne on kysymyksessä."
"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni", sanoi Myra lempeästi.