"Minä katselin sitä järkevästi — perästäpäin — aina eiliseen saakka", sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa. Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."

Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen — kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä. Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa ajatuksensa koski Jimin tuskaa.

Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.

"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain kaksi isoa silmää — ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."

"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies — Ingram oli hänen nimensä — olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan. Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti vielä yhtä kaukana meille."

"Perästäpäin — jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään — no niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden. Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas, ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain. Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini vasta todenteolla."

"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin, että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa erehdystä olemattomaksi."

"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta, pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen. Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään — naiselta, jonka minun erehdykseni oli tehnyt leskeksi — lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."

"Minä tulin — mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt; astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni ajan."

* * * * *