Kun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät vastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen silmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä koulupoikaa.
Mutta hetken kuluttua hän koetti kuitenkin tyynnyttää nostamaansa myrskyä.
"Tyttäreni", hän puhui, "minähän vain taivuin siihen, mitä itse ehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai mahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven avautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä haluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän todisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?"
"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta nunnistani", sanoi prioritar vihaisena."
"Sylistä te ette puhunut", vastasi piispa leppeästi; "mutta te mainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni kutsuu', te sanoitte. Ja — koska kerran tunnustatte minun tuntevan moiset asiat paremmin kuin te — teidän täytyy suoda anteeksi, rakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla teille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään aivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan äänen kutsuessa luultavasti rakastajan sylikin odottaa. Maalliset lempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien keruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme leikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja seraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen osalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen asti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut Worcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte ehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli vaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne nostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan ristiretkeläisemme vaimoksi."
Prioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli pakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään vaippaan.
Hänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden paljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.
Ajatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta, arvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.
Mutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta nureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa lemmessä?
Sitten prioritar polvistui äkkiä piispan jalkain juureen.