Hänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella mukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä pyhyydenhäväistykseltä.
Pelkoa ja hämmennystä kuvastavin silmin hän kohtasi piispan katseen.
Ensinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli sidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin hellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli laukesi viipymättä.
"Herra piispa", hän sanoi, "Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut taivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä —"
"Vait, poikani", mutisi piispa. "Luullakseni olet ollut paikassa, joka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä tilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit, se on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä aiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa lienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen siitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt hänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun onnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti haluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko erikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet valastaan."
Rubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä sykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta tuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana, pienintäkään merkkiä tekemättä.
Piispa oli havainnut rubiinien välkkeen.
Hän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä tarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: "Prioritar — perin älykäs ja ylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä tiedustit minulta nunnaluostarista — on ollut kovin huolissaan erään nunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito on juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi — hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan palauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta — prioritar epäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka häikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua nunnaluostariin, me molemmat — prioritar ja minä — teimme omat johtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme saaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon vaiko tehtävä se tyhjäksi."
Ritari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri neljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen rusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta räjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison kahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä, joiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.
Piispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus tuntui sanovan: "Siitä sait, Seraphine rukka!"