"En tunne ketään sen nimistä neitoa", virkkoi ritari.
"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä nimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta tiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän tämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi kuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä, mutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja suloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa minut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan muistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota kuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa, jalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että muistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä he epäilemättä kernaasti unohtaisivat." Piispa kosketti hopeiseen helistimeen vasemmalla kädellään.
Heti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi mustakaapuista olentoa liukui sisään.
"Sytyttäkää tuli takkaan", määräsi piispa, lisäten vieraalleen: "Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan puun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille."
Munkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla liekiksi.
Kun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi munkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja poistuivat sitten syvään kumartaen.
Jääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen. Kun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi rubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus, että ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli laskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista taivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan purppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla hurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka ystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän, joka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.
Kumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään palavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta heitä kohti.
Worcesterin Symon nojautui taaksepäin ja hengitti sitä mielihyvällä.
"Tämä virkistää", hän virkkoi. "Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin karaisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin asioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä — Hugh, poika kulta, kysyn sitä ystävänä ja neuvonantajana — voitko nyt ilmaista minulle sen naisen nimen, jonka haluat naida?"